Christchurch – surullinen puutarhakaupunki

Christchurch tuskin ensisijaisesti tuo mieleen kovin positiivisia mielikuvia. Maaliskuun 2019 moskeijaiskut olivat tapahtuneet vain pari viikkoa ennen kuin itse menin vierailemaan kaupunkiin. Sitä ennen kaupungissa oli todella tuhoisia maanjäristyksiä vuosina 2010 ja 2011, minkä jäljet näkyvät edelleen voimakkaasti kaupunkikuvassa. Ei ehkä mikään houkuttelevin lomakohde, mutta Christchurch on kuitenkin Uuden-Seelannin toiseksi suurin kaupunki, ja löytyy sieltä varmasti paljon hyvääkin. Jotenkin vain surullista, miten niin monet kauheat tapahtumat ovat osuneet samaan kaupunkiin.

En tosin viettänyt kaupungissa kuin alle pari päivää, eikä näiden päivien tunnelmaa kieltämättä piristänyt sateinen sää ja haikeus reissun loppumisesta. Hostellini tosin oli ihana ja mielenkiintoinen, se nimittäin oli entinen vankila! Ja vielä sellainen melko vanha, mutta hostellin puitteet olivat silti siistit. 

Kävin katsomassa muutamia nähtävyyksiä; Quake city museon, jossa kerrottiin maanjäristyksistä mielenkiintoisella tavalla, 185 Empty Chairs -taideteosta, joka on muistomerkki vuoden 2011 maanjäristyksen uhreille, värikästä Regent Street -katua sekä kasvitieteellistä puutarhaa. Surullisten asioiden lisäksi Christchurch on tunnettu myös Uuden-Seelannin puutarhapääkaupunkina, ja Bothanic Garden oli kyllä vierailun arvoinen paikka. Vaikka silloinkin satoi, mutta sainpahan ottaa siistejä kukkakuvia ihan rauhassa! :D

Christchurch oli reppureissuni viimeinen pysähdys, ja sen jälkeen lensin vielä muutamaksi viikoksi takaisin pohjoiseen hevostilalle töihin. Seuraavassa postauksessa ajattelinkin vähän summata ajatuksia tästä yli kuukauden matkasta lähes koko maan ympäri. Jos teillä on jotain kysymyksiä aiheeseen liittyen, nyt olisi täydellinen aika niille! ;)

Mount Cook National Park – taas yksi vuori huiputettu

Uuden-Seelannin reppureissuni kolmanneksi viimeinen pysähdys oli Mount Cook National Park. Tämä oli yksi niistä paikoista Strayn reitin varrella, jonka kohdalla mietin, että pitäisikö ajan säästämiseksi vain skipata koko paikka. No onneksi en tehnyt niin, sillä puiston maisemat olivat ihan mielettömiä, ja jälleen kerran täysin erilaisia kuin muualla maassa. Yövyimme mukavan hotellimaisessa hostellissa pienessä vuoristokylässä, jossa ei oikeastaan ollut juurikaan muita aktiviteetteja kuin ulkoilu ja erilaiset luontoon liittyvät aktiviteetit. Toisaalta sääolot ovat alueella erittäin vaihtelevia, mutta minulla onneksi kävi tuuri, joten päivä, jonka vietin puistossa kokonaisuudessaan oli aurinkoinen. Monet puistossa käyneet eivät ole edes nähneet Mount Cookin huippua, jos sää sattuu olemaan sateinen.

Mount Cook, maorinimeltään Aoraki, on Uuden-Seelannin korkein vuori. Googlen mukaan huippu sijaitsee 3724 metrin korkeudessa. Se sijaitsee Eteläsaaren länsirannikon keskikohdilla, ja olinkin nähnyt vuoren toiselta puolelta jo pari viikkoa aiemmin. Mutta päästäkseen vuoren toiselle puolelle täytyy vuoristo kiertää ajamalla muutama sata kilometriä pohjoisen tai etelän kautta.

Otsikko ei muuten sitten todellakaan viittaa siihen, että olisin kiivennyt itse Mount Cookin päälle! Se ei taida olla ihan joka turistin saavutettavissa. Sen sijaan kiipesin jollekin toiselle vuorelle lähistöllä, mistä näki aika upeita maisemia ja lumihuippuisia vuoria lähietäisyydeltä. Tälle näköalapaikalle kipuaminen vaati noin 2200 askelman kipuamisen ylös – askelmista osa tuntui oleva vähintään puolen metrin korkuisia. Ja tämän lisäksi toki vielä parin kilometrin kävelyn portaiden lähtöpaikkaan sekä kävelyosuudet portaiden välissä, plus sama vielä alas. Päiväkirjaani olen kuitenkin kirjoittanut: "Ei ees ollu niin paha mennä ylös, mutta huipulla ois kyllä lohileipä kelvannut." Ilmeisesti välipalapatukka ei riittänyt palkinnoksi rankasta suorituksesta... :D

Mikä on korkein paikka, mihin olet vaeltanut?

Paluu blogimaailmaan – taas

Ja hupsista, edellisestä postauksesta on taas jo neljä kuukautta. Jännä juttu, ettei yrittäjyyden, parin muun työn ja kirjoituksiin lukemisen oheen enää mahtunut blogin kirjoittaminen... No, nyt tilanne on taas täysin erilainen, ja bloggaamisellekin olisi aikaa enemmän kuin tarpeeksi. Mutta, osaanko mä tätä hommaa enää ollenkaan, ja lukeeko tätä edes kukaan?

Tällä kertaa tauon aikana kävi ensimmäistä kertaa niin, etten myöskään itse lukenut muiden blogeja juuri lainkaan. Ja varmaan juuri tästä johtuen alkoi tuntua myös siltä, ettei kukaan muukaan varmaan enää lue yhtään kenenkään blogia, mikä nyt ei toivottavasti sentään pidä paikkaansa... :D Toki kirjoitan blogia ensisijaisesti, koska itse pidän siitä, mutta suoraan sanottuna en kyllä todellakaan jaksaisi panostaa blogiin tämänkään vertaa, jos lukijana olisi vain ja ainoastaan minä itse.

Kolmas syy on se, että mulla on todella suuri ikävä takaisin Uuteen-Seelantiin! Eikä kuvien katselu ja käsittely varsinaisesti helpota sitä. Eikä myöskään se, kun Suomessa alkaa olla aivan liian kylmää ja pimeää. Tai se, etten päässyt opiskelemaan ja töitäkin on tällä hetkellä todella vähän, eli periaatteessa olisin vapaa lähtemään taas jonnekin muutamaksi kuukaudeksi.

Postauksen maisemakuvat ovat ihan parin kilometrin päässä farmilta, missä olin. Voitteko käsittää, että tällaisiinkin maisemiin voi tottua, ja nyt ne näyttävät taas ihan uskomattomilta...? Loput kuvista taas ovat läheiseltä rannalta, kun kerran uskalsin riskillä ottaa kameran mukaan maastoon. Poseerauskuviin energisten tammojen kanssa tyhjällä hiekkarannalla olisi tarvittu vähintään pari avustajaa mukaan, joten parhaat kuvat tulivatkin matkan varrelta selästä käsin.

Tämä melko negatiivinen ajatusvirta nyt tuskin ainakaan houkutteli kovinkaan montaa uutta lukijaa linjoille, mutta tervetuloa kaikille, kiva "nähdä" pitkästä aikaa!